Pulmana toiminnan sujumisessa olivat kuitenkin Kallioniemen rajoittuneet ulkoiset tilat. Alue oli ahdas, n. puoli hehtaaria, ranta pohjoisen puolella, kunnollista uimarantaa ei ollut. Alkuaikoina oli lisätilana käytetty hyväksi mantereen puoleisen vastarannan autiutta, siellä oli hiekkaa ja aurinkoa. Aamiaisen jälkeen varustauduttiin retkelle salmen ylitse, majoituttiin rannalle nauttimaan auringosta ja meren aalloista. Emäntä apulaisineen toi iltapäiväkahvin veneellä ylitse ja näin nautiskellen odotettiin päivälliskellon soittoa. Tämä lysti kuitenkin loppui, kun ranta sai vakinaiset asukkaansa.

Katseet kääntyivät saaren eteläpuolelle, jonne oli jäänyt asumattomaksi entinen hyvien naapurien huvila. Alettiin unelmoida sen saamisesta Kallioniemen käyttöön, sitten sitä vasta porhoja oltaisiin. Mutta mistä rahat?

Vuoden 1935 alkupuolella saatiin yhteys uusiin omistajiin, neuvottelut käynnistettiin ja sovittiin kauppahinnasta. Se oli 4,5 miljoonaa markkaa, melkoinen summa, kun Kallioniemi oli käytännöllisesti katsoen pennitön. Mutta ei se pelaa, joka pelkää! 11.3.1955 allekirjoitettiin kauppakirja, jolla Neuvostoliiton Suomessa olevan saksalaisomaisuuden hallintokunta luovutti Sipoon Katarinansaaressa sijaitsevat Topilund ja Poukama-kiinteistöt, yhteensä 2 hehtaaria, ja niillä olevan hirsihuvilan saunarakennuksen sekä irtaimistoa 50 000 markan arvosta Kallioniemen Kesäkodin Kannatusyhdistyksen omistukseen. Kauppahinta suoritettiin käteisellä ei 3 kuukauden vekselirahalla.

Maa oli meidän, mutta rahat vekselin maksamiseen oli hankittava. Helsingin kaupunki myönsi Tukholman aikoinaan antamista lahjoitusvaroista yhden miljoonan markan lahjoituksen ja 1,5 miljoonan markan halpakorkoisen lainan 15 vuoden maksuajalla. Valtion talousarviossa oli määräraha avustuslainoiksi vähävaraisten äitien ja lasten lomakodeille. Sieltä saatiin 1,5 miljoonan markan halpakorkoinen laina. Äitien Lomahuollolta saatiin 500 000 markan laina, ja näin tuli pöytäkirjaan merkintä, että PYP:n vekseli oli maksettu 16.6.1955.

Oli saatu lisää tilaa, etelänpuoleinen hiekkaranta, lekottelukallioita, avomerimaisemaa, 7-huoneinen hirsitalo sekä saunarakennus, josta sisustettiin idyllinen rantamökki. Lomalaisten määrä kasvoi, ruokailutiloja suurennettiin. Saniteettitiloja oli lisättävä, niissä siirryttiin “WC-tyyppiin”. Rakennettiin pikkumökkejä (Tiirala, Kaijala, Lokkila, Rekkula ja Kalamaja) sekä keskuslämmitys päärakennukseen. Saareen tuli sähkö ja puhelin. Korjattiin ja kunnostettiin rappeutuvia paikkoja jo vuosien rutiinilla, kaikkea sitä, jonka avulla voitiin hoitaa yhdistyksen varsinainen tehtävä “järjestää viihtyisä loma sadoille äideille, lapsille, perheille, yksinäisille” puhumattakaan siitä, että velatkin oli aikaan maksettava. Elämä jatkui.