Muistoja Kallioniemestä
Kallioniemi oli lapsuuteni kesänviettopaikka Sipoon saaristossa, Katrineholmissa.
Paikka kuului silloin Äitien Lomahuollon kesäkoteihin, joihin yleensä pääsivät ns. suurperheiden äidit lomalle.
Meillä oli etuoikeus viettää siellä kesiä, joiden äidit, mummut, ym sukulaiset kuuluivat Kallioniemen talkooporukkaan tavalla tai toisella.
Kallioniemeen pääsi Helsingistä joko laivalla Pohjois-satamasta. Laivan nimi oli komeasti KING tai sitten bussilla. Meidän perhe kävi 40-50- lukujen vaihteessa siellä kaikki eli isä, äiti ja 4 lasta, mutta sitten tiettyjen tapahtumien jälkeen muut jäi pois ja sain yksin lähteä Kallioniemeen.
Laivamatka oli mielestäni mukavampi ja helpompi. Mutta jossain vaiheessa se loppui tai jäi ainakin tauolle, niin oli pakko kulkea bussilla. Muistan aina, miten ensin jännitin, osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois ja sitten se matka halki asumattoman alueen rantaan pelotti suunnattomasti. Mielikuvitus otti vallan ja sydän pamppaillen kävelin kohti rantaa. Ei siellä koskaan mitään sattunut, mutta silti se oli kamalaa.
Rannassa sitten nostettiin viitta ylös, että tiesivät tulla paatilla hakemaan. Yleensä oli tietysti kuitenkin niin, että tulosta oli jo etukäteen sovittu. Ei sinne ihan oman mielen mukaan lähdetty.
Meitä lähes vakituisia tyttöjä oli 2-3 samanikäistä Suomisen Liisa, Likovuoren Anneli ja minä. Lauri ja Regina Ilvonen meitä sitten piti kurissa ja herran nuhteessa. Emme me ihan toimettomana saaneet aikaamme viettää. Ensin jouduimme tekemään ns. pieniä juoksuhommia ja myöhemmin sitten aina vastuu kasvoi kun ikää karttui.
Venevajassa opettelimme tanssimaan vanhan veivattavan grammarin tahdissa. Opettajana toimi Erikssonin Mikko, joka oli meitä vähän vanhempi. Mikon kanssa kävimme myös keräämässä kasveja mantereen puolella.
Pahinta tuolloin olivat ukonilmat. Kun saaren päälle nousi ukkonen, se oli raju ja kesti pitkään. En muista milloin tämä tapahtui, mutta keittiöllä oli sinä kesänä ilmeisesti yhdistyksen naisia töissä. Aina ukkosen sattuessa meidät lapset suljettiin heidän kanssaan pimeään vintin rappuun keittiön vieressä ja meille syötettiin sokeripalassa ”punaista lääkettä” (ilm. Valeriaanaa). Siitä olen saanut niin kamalan ukkosen pelon, etten oikein vieläkään tahdo sitä kestää.
Juhannus oli aina mukava. Silloin oli paljon väkeä ja touhua. Silloin piti mennä lounaan jälkeen päivälevolle, Rekun määräyksestä, että jaksoi illalla valvoa. Sitten ruvettiin kokoamaan kokkoa ja haettiin koivut portaiden päähän. Me tytöt olimme kovia esiintymään ja keksimään ohjelmia. Juhannusjuhlat pidettiin silloin siinä vanhemman päärakennuksen takapihalla sireenimajassa. Siellä laulettiin ja tanssittiin ja pidettiin muuten vain hauskaa.
Muistan ajan, jolloin saaren toinen puoli ei vielä kuulunut Kallioniemeen ja meitä komennettiin pysymään omalla puolella, koska siellä on ”venäläisiä”. Kyllähän meidän tietysti täytyi aina vähän vakoilla näitä kummajaisia ja mennä mahdollisimman lähelle rajaa. Eivät ne ihmistä kummempia olleet.
Parhaita retkiä olivat ne, kun pääsi moottoriveneellä ”Kumppoon” Gumbostrandiin kauppaan ja kioskille. Kuljettajana oli Lauri Ilvonen, joka kertoili mukavia juttuja noilla matkoilla.
Vuonna 59 tai 60 olin taas lomalla. Aika tuntui vähän pitkältä, kun ei oikein löytynyt tekemistä. Taisi olla vähän kylmääkin ja sateista. Keittiöllä oli töissä nuoria tyttöjä (minusta vähän vanhempia), mutta eiväthän he päivisin kerinneet meidän kanssa seurustella. Vietin aikaani keittiössä ja auttelin pikkuaskareissa. Silloinen emäntä sanoi, että mitäs jos tulisit oikein töihin, kun kuitenkin täällä kulutat aikaasi. No, totta kai, otin haasteen vastaan ja olin lopulta kuukauden ihan palkallisesti töissä.
Pitempää aikaa eivät vanhemmat antaneet olla, koska syksyllä alkoi taas koulu. Oli hienoa, kun sai asua siellä vintissä muiden työntekijöiden kanssa. Tunsi itsensä hyödylliseksi ja aikuiseksi.
Tässä pieniä katkelmia Kallioniemen muistoista. Sittemmin Kallioniemi jäi taka-alalle. Me kai kasvoimme sieltä ulos. Ja jostain syystä Kallioniemen vetovoima ei enää riittänyt.
Muistellut Irja Törmä os. Nyman